On kolmenlaisia golfmailoja: puumailoja, rautamailoja ja puttereita. Mailat on numeroitu niiden varren pituuden ja lavan koon ja nostokulman mukaan yhdestä kymmeneen. Mitä pienempi numero sitä pidempi maila ja lyönti. Rautakymppiä kutsutaan usein wedgeksi tai pitching wedgeksi (PW). Tämän lisäksi hiekkaesteistä lyöntiä varten on bunkkerimaila eli sand wedge (SW).
Pelaaja saa pitää kierroksella mukanaan korkeintaan 14 mailaa. Pelitaipumusten mukaan setin kokoonpanoa voi vaihdella, mutta perussetti koostuu yleensä kolmesta puumailasta (1, 3 ja 5), yhdeksästä rautamailasta (3-SW) ja putterista. Näin settiin mahtuu vielä mukaan yksi maila lisää: kenties puumaila, kenties rautaykkönen tai -kakkonen tai kenties vielä yksi korkealle nostava rautamaila, wedge.
Puumailat
Puumailat ovat saaneet nimensä siitä, että niiden lavat valmistettiin aiemmin yksinomaan puusta, johon upotettiin kovemmasta materiaalista tehty osumapinta. Klassisia puumailoja on edelleen markkinoilla. Niiden lavat on valmistettu sorvaamalla joko yhdestä puusta - useimmiten pohjois-amerikkalaisesta persimonista - tai edullisemmista laminoiduista puumateriaaleista. Persimonista valmistettu puumaila on myös silmää hivelevän kaunis esine.
Huonoina puolina puumailoissa on niiden kulumaherkkyys. Kun lavan lakkapinta kuluu ja lapa kuivuu, se pääsee imemään kosteutta sisäänsä, mikä muuttaa mailan ominaisuuksia, varsinkin painoa ja svingipainoa, jopa kierroksen aikana. Puiset lavat vaativatkin hellää huolenpitoa ja vähintään uusintalakkauksen aika ajoin.
Metallipuut
Metalliset puumailan lavat ovat käytännössä syrjäyttäneet perinteisen puun. Pääasiallisena syynä tapahtuneeseen vallankumoukseen on metallipuumailojen helppokäyttöisyys ja -hoitoisuus sekä kestävyys.
Metalliset lavat ovat yleensä sisältä onttoja tai kevyellä vaahtomuovilla täytettyjä. Näin ne ovat painonjakautumaltaan kehäpainotteisia, mikä johtaa isompaan hyvän lyönnin alueeseen. Metallisia puumailoja sanotaan tästä syystä myös anteeksiantaviksi: palloon ei tarvitse osua niin tarkasti kuin ennen vanhaan puulavalla, jossa paino keskittyi lähemmäksi lyöntipinnan keskiosaa.
Kevyet metallimateriaalit - esim. titaani - ovat mahdollistaneet myös lavan ja osumapinnan suurentamisen entisestään. Näin on pyritty lisäämään anteeksiantavuutta ja tekemään lyönti psykologisesti helpommaksi. Varsinkin draivereissa on siirrytty tähän jumbo-suuntaan. Lyönnin pituutta iso lapa ei sinänsä lisää ja lapaa kasvatettaessa ilmanvastuskin alkaa hidastaa mailanpään nopeutta.
Kun pyritään oikein isoon lapaan tai keveyteen, käytetään lapojen valmistuksessa kevyempiä aineita, kuten hiilikuitua, titaania, muovia ja keraamisia materiaaleja. Kevyempi lapa mahdollistaa myös mailan varren pidentämisen, ilman että svingipaino kasvaa liian suureksi.
Rautamailat
Rautamailat kokivat 1970 ja -80-luvulla mullistuksen, kun uudet ns. game improvement -mailat tulivat markkinoille. Uutta näissä mailoissa oli niiden lavan takaosan muoto: ne oli "koverrettu" keskeltä ohuemmiksi ja metallia (=painoa) oli paksummin lavan ala- ja yläreunoissa sekä sivuilla. Perinteisesti lavat olivat olleet tasaisempia ja joissain tapauksissa painoa oli eniten juuri osumakohdan takana eli päinvastoin kuin uusissa malleissa. Näitä perinteisiä mailoja kutsutaan nykyään klassisiksi tai blade-raudoiksi niiden antaman siron vaikutelman vuoksi.
Lyönti helpommaksi
Uuden ajattelun taustalla oli halu saada rautamailat helpommiksi pelata. Siirtämällä lavassa painoa reuna-alueille pyrittiin siihen, että lapa antaisi hieman anteeksi sweet spotin ulkopuolelle kohdistuvia osumia. Sweet spot on lavan paras osumakohta ja perinteisen muotoisilla mailoilla lyötäessä huomattiin, että pienikin heitto tästä kohdasta aiheutti epätarkkuutta lyönnin suuntaan ja pituuteen. Tämän ominaisuuden heikentämiseksi syntyi uusi kehäpainotteinen lapamalli: tavoitteena oli laajempi kohtuullisen osuman alue ja myös korkeiden lyöntien helpottuminen.
Valettu vai taottu
Kolikolla oli tässäkin tapauksessa kaksi puolta. Uusien lapamallien rakenne vaati aluksi niiden valmistamisen valetusta teräksestä eikä taotusta, kuten oli asian laita perinteisten kilpamailojen kohdalla. Tämä aiheutti sen, että lyöntituntuma heikkeni kahdestakin syystä: ensinnäkin juuri valmistusmenetelmästä johtuen eli koska valettu teräs on kovempaa kuin taottu, se tuntuu palloon osuttaessa "kylmemmältä" ja toisaalta uudesta painonjakautumasta, mikä kylläkin aiheutti sen, että lyönti oli siedettävä vähän sweet spotin vierestäkin lyötynä, mutta myös sen, että itse sweet spotin kohdalta lyötäessä ei päästy niin "makeaan" osumaan kuin perinteisen painonjakautuman mailoilla.
Näihin haittapuoliin on pyritty etsimään ratkaisua mm. valamalla mailat pehmeämmästä teräksestä tai valmistamalla modernitkin mailat taotusta teräksestä. Näin modernejakin mailoja voidaan säätää lapaa taivuttamalla samalla lailla kuin perinteisiä taottuja mailoja.
Monien mielestä perinteinen taottu lapamalli on klassisessa kauneudessaan ylivertainen verrattuna isompiin ja kömpelömmän näköisiin moderneihin mailoihin, joihin tottuneet taas kauhistelevat "pienellä" perinteisellä lavalla lyömisen vaikeutta. Klassisen lavan on sanottu myös opettavan pelaajaa lyömään paremmin, koska sillä saa huonosta osumasta selvän signaalin lyönnin tuntumassa ja pallon käyttäytymisessä. Valinnanvaraa mieltymysten mukaan siis on. Perinteinen lapamalli on nyt jäänyt selvästi modernien varjoon mitä myytyyn kappalemäärään tulee, ja moni asiantuntija sanoo blade-lapojen päivien olevan kohta luetut, sillä suuri joukko kilpapelaajiakin käyttää nykyään moderneja lapoja.
Isot ja erikoislavat
Useilta valmistajilta on saatavilla myös normaaleja isolapaisempia (ns. midsize- tai oversize-lavat) rautamailoja jumbodraivereiden malliin. Toinen uutuus ovat rautamailat, joissa lyöntipinta on toista ainetta kuin muut osat lavasta, esim. keramiikkaa. Näin pyritään vähentämään kierrettä ja lisäämään lyöntien pituutta (pitkät mailat) tai lisäämään pallotuntumaa ja kierrettä (wedget). Toinen inserttisovellutus ovat keraamiset "rautamailat", joihin upotettu lyöntipinta on terästä. Näin saadaan taas parempi kontrolli palloon (= lisää kierrettä).
Muutamat valmistajat tarjoavat klassisten ja modernien mailojen yhdistelmäsettejä. Yleensä niissä lyhyet raudat ovat perinteisiä blade-rautoja ja pitkät raudat modernin teknologian mukaan valmistettuja.
Lapatermejä
Nostokulma
Nostokulma (loft) tarkoittaa sitä kulmaa, jolla maahan asetetun lavan lyöntipinta osoittaa ylös päin. Pitkissä mailoissa nostokulma on pienempi, lyhyissä mailoissa suurempi. Nostokulma vaikuttaa pallon lentoradan korkeuteen ja palloon siirtyvän alakierteen määrään. Mailasta toiseen siirryttäessä nostokulma muuttuu keskimäärin neljän asteen portain, mutta valmistajakohtaiset erot ovat tavallisia. Usein hyvien pelaajien mailasettien nostokulmat ovat hivenen pienemmät kuin aloittelijoilla. Tämä siksi, että aloittelijoilla on usein ongelmia saada pallo tarpeeksi korkealle ilmaan, kun taas kilpapelaaja haluaa usein lyödä matalaa lyöntiä, varsinkin tuulisissa olosuhteissa.
Draiverin valinnassa nostokulma tulee käytännössä pohdittavaksi kaikilla pelaajilla, sillä samaa draiverimallia valmistetaan yleensä useilla eri nostokulmilla. Nostokulmat vaihtelevat kuuden ja 12 asteen välillä. Sama nostovaikutus syntyy lavan materiaalista riippuen eri nostokulmilla: teräslapaisen draiverin nostokulma saa olla pystympi kuin kuin puisen ja titaanidraiveri voi puolestaan olla vielä teräksistä pystympi.
Lapa-varsikulma
Lapa-varsikulma (lie angle) on lavan pohjan ja mailan varren kulma toisiinsa nähden. Yleensä puhutaan loivasta (flat), normaalista (regular) ja pystystä (upright) kulmasta. Pelaajalle sopivaan lie-kulmaan vaikuttaa pelaajan ja mailan varren pituus, lyöntiasento ja svingikaari. Paras tapa tutkia mailan lie-kulmaa on liimata erityinen testiteippi lavan pohjaan ja lyödä mailalla muutamia kertoja normaalisti. Kulumajälki kertoo, onko kulma oikea. Jos jälki on lavan kärkiosassa, kulma on liian loiva. Jos jälki puolestaan on lähellä lavan kantaosaa, kulma on liian jyrkkä.
Lie-kulmassa saattaa olla osasyy toistuviin slaisseihin tai hukkeihin: liian loiva kulma pyrkii aiheuttamaan slaissia ja liian jyrkkä kulma puolestaan hukkia. Huom: Ollessasi lyönnin aloitusasennossa lavan kärjen alle saa jäädä pieni rako ilman, että maila olisi liian pysty. Lyönnissä varren taipuminen aiheuttaa sen, että lavan kärki laskee ja lapa osuu palloon oikeassa asennossa.
Offset ja bounce
Offsetilla tarkoitetaan sitä, että lavan pohjan etulinja on taempana kuin varren pystylinja. Tämä on erityisesti modernien mailamallien ominaisuus, jolla pyritään siihen, että pelaaja saisi pidettyä kädet osumahetkellä pallon edellä (tai ainakin pallon tasalla). Offset-lapa vaikuttaa monien mielestä myös "helpommalta" pallolle asetuttaessa.
Pohjapullistuma (bounce) on näkyvimmillään hiekkamailassa, jossa lapa "pullistuu" lavan pohjan etureunan jälkeen selvästi alas päin estämään mailan kaivautumisen hiekkaan lyötäessä. Myös muissa rautamailoissa saattaa olla jonkin verran pohjapullistumaa estämässä lavan etureunan maahan kaivautumista.
Varret
Pelaajan ominaisuuksiin sopiva varsi saa elottoman mailanlavan elämään. Vääränlainen varsi saa puolestaan mailan tuntumaan joko halolta tai ylikypsältä spagetilta. Pelkkään lapaan tuijottaminen saattaa tuota pikaa kostautua "huonona ostoksena".
Teräs syrjäytti 1940-luvulla lopullisesti hikkorin varsimateriaalina ja on edelleen vallitseva materiaali golfmailojen varsissa. Teräs on edullista ja siitä pystytään valmistaamaan hyvin lähes kaikille sopivia kovaa käyttöä kestäviä varsia.
Kun pyritään keveyteen, voidaan käyttää grafiitti- eli hiilikuituvarsia. Kevyt varsi keventää mailan kokonaispainoa, mikä tiettyyn rajaan asti käytännössä helpottaa saavuttamaan nopeamman mailanpään liikkeen ja näin pidemmän lyönnin. Hiilikuituvarsia voi räätälöidä pelaajien tarpeen mukaan samalla lailla kuin metallivarsiakin. Teräsvarsia kalliimpina hiilikuituvarret ilmestyivät ensiksi lähinnä draivereihin ja muihin puumailoihin, mutta nyttemmin ne ovat yleistyneet varsinkin naisten ja senioreiden rautamailoissakin. Myös kilpapelaajien vaatimukset täyttäviä hiilikuituvarsia osataan nyt valmistaa. Hiilikuituvarret kestävät kyllä kovankin lyönnin, mutta saattavat olla yllättävän herkkiä teräville kolhuille ja esim. bägin suun aiheuttamalle hiertymiselle.
Titaanivarret ovat puolestaan kestävyydeltään metallin luokkaa ja ovat silti kevyitä. Niiden ominaisuuksia ei pystytä kuitenkaan hienosäätämään kovinkaan monipuolisesti ja niiden luontaiset ominaisuudet kiinnostavatkin eniten kovaa lyöviä kilpapelaajia.
Oli varsien materiaali mikä tahansa, niiden tietyt ominaisuudet on sovitettava pelaajan kykyihin ja muihin ominaisuuksiin.
Jäykkyys
Tärkein varren osaominaisuus on jäykkyys, mikä on sovitettava pelaajan voimaan tai paremminkin hänen saavuttamaansa mailanpään nopeuteen. Varsien jäykkyysluokat on yleensä merkitty kirjaimin tai numeroin L/1 (esim. naisten varsi), F/2 (flexible), R/3 (regular), S/4 (stiff eli jäykkä) ja XS/5 (extra stiff). Mitä suuremman mailanpään nopeuden pelaaja saavuttaa sitä jäykemmän varren hän tarvitsee saadakseen "kaiken tehon irti" mailoistaan. Jos heikko pelaaja yrittää lyödä kilpapelaajalle sopivalla jäykällä varrella, hän ei saa palloa yhtä pitkälle kuin sopivasti löysemmällä varrella. Tässä yhteydessä voi miettiä myös sitä, kannattaako pelaajan lyödä niin kovaa kuin rahkeissa on varaa vai lyödä hieman kontrolloidummin ja hankkia lisäpituutta hieman löysemmällä varrella.
Liian löysä varsi johtaa lyönnin hallittavuusongelmiin, eli jos lyöntisi menevät minne sattuu, lyöt ehkä sinulle liian löysillä mailoilla - vaikka ne jollekin toiselle edustavat juuri sopivaa jäykkyyttä.
Yksi ajattelumalli on siis: valitse niin löysä varsi, että pystyt vielä hallitsemaan lyönnin ja sen suunnan. Silloin lyöt pitkälle helpommin kuin tätä jäykemmällä varrella.
Nyrkkisääntö: Oikealle avautuvan lyönnin syynä voi olla liian jäykkä varsi ja vasemmalle päätyviin voi olla syynä liian löysä varsi.
Kokemuksen karttuessa pelaaja voi alkaa miettiä varsiasiaa aivan mailakohtaisesti: wedge voisi kenties olla löysempivartinen kuin muut mailat jne.
Kiertojäykkyys
Taipumajäykkyyden lisäksi varsilla on erilaisia kiertojäykkyyksiä. Lavan vastustuksen vaikutuksesta varsi pyrkii lyönnissä kiertymään, joten varren kiertojäykkyyden on sovittava pelaajan lyöntinopeuteen ja tempoon.
Kiertojäykkyys on tullut merkittäväksi tekijäksi uusien varsimateriaalien myötä. Hiilikuituvarsia hankittaessa se on tärkeä huomioon otettava varren ominaisuus, joka asteissa ilmaistuna vaihtelee useimmiten välillä 2-7. Mitä pienempi arvo sitä vähemmän kiertyvä varsi. (Huom: kaikki metallivarret kiertyvät vain noin kahden asteen verran.) Kun varren kiertojäykkyys sopii pelaajan lyönnin nopeuteen, se edesauttaa lavan saamista oikeaan asentoon osumahetkellä ja kunnon "potkun" saamista lyöntiin. Pienempi arvo sopii kovalle lyöjälle, isompi arvo puolestaan hitaammalle svingaajalle.
Hiilikuituvarsien huonona ominaisuutena on pidetty juuri sen metallia heikompia ja vaihtelevampia jäykkyys- ja kiertojäykkyysominaisuuksia. Varsiteollisuus on yrittänyt vastata haasteeseen eri tavoin. Yksi tapa lisätä varren jämäkkyttä on ollut paksuntaa sitä. Markkinoilla on mailamerkki, jonka mallistossa on varsinkin tyvipäästään selvästi totuttua paksumpivartinen mailasarja.
Toinen kehityssuuntaus ovat hiilikuituvarren ja teräsvarren parhaiden ominaisuuksien yhdistämisyritykset esim. lisäämällä hiilikuituaihion ympärille höyrymäisessä muodossa olevaa metallia.
Taipumakohta ja pituus
Toinen lyöntiin vaikuttava varren ominaisuus on sen taipumakohta. Voidaan määrittää kaksikin erilaista, toisiaan lähella olevaa tapumakohtaa: bend point ja kick point. Mitä ylempänä taipumakohta on sen jäykemmältä varsi tuntuu. Kovaa lyövät ja hyvät pelaajat suosivat yleensä korkeaa taipumakohtaa, kun taas korkeammalla tasoituksella pelaavat saattavat saada paremman tuntuman palloon ja pallon paremmin ilmaan matalalta taipuvalla mailalla.
Varren pituuttakin voi säätää, ja varsinkin kevyiden graffiittivarsien aikakaudella pieni lisäpituus ei lisää mailan kokonaispainoa liikaa. Tiettyyn rajaan asti varren lisäpituudella voidaan saada lisää mailanpään nopeutta, mutta pian eteen tulevat ajoitus- ja kontrollointiongelmat. Pieni ja lyhytkätinen pelaaja voi mailan vartta pidentämällä ottaa hieman kiinni pitkän kanssapelaajansa vipuvarsietumatkaa. Jos mennään oikein tuntuviin pidennyksiin esim. draivereiden kohdalla, joudutaan myös lavan painoa lisäämään, jotta svingipaino säilyisi sopivana. Tämä puolestaan merkitsee mailan painon kasvamista ja punttisalikäyntejä pelaajalle, jotta operaatiosta olisi hyötyä.
Oma taiteenalansa varsien ja mailojen valmistuksessa on viime aikoina ollut varren painopisteen siirtäminen alaspäin helpomman svingattavuuden nimissä. Tähän on päästy esim. ohentamalla vartta (= poistamalla painoa) gripin kohdalta ja paksuntamalla vartta (= lisäämällä painoa) vastavuoroisesti gripin alapuolelta.
Ohjeellinen varren jäykkyyden valintataulukko
Suluissa mailanpään nopeus osumahetkellä
- Nainen hcp yli 15 (70 km/h)
Varren jäykkyys L/1 - Nainen hcp 0-15 (100 km/h)
Varren jäykkyys F/2 - Seniori mies hcp yli 20 (90 km/h)
Varren jäykkyys F/2 - Seniori mies hcp 0-20 (110 km/h)
Varren jäykkyys R/3 - Mies hcp yli 26 (120 km/h)
Varren jäykkyys R/3 - Mies hcp 13-26 (130 km/h)
Varren jäykkyys R/3 tai S/4 - Mies hcp 0-12 (140 km/h)
Varren jäykkyys S/4 tai XS/5
Sopiva varren jäykkyys keskimääräisen puu-1 -lyönnin pituuden mukaan:
- 150 m, nainen: L/1
- 150-175 m, miesseniori, vahva nainen: F/2
- 175-200 m, mies: R/3
- 200-230 m, vahva mies: S/4
- yli 230 m, kilpapelaaja: XS/5
Gripit
Grippi, mailan "kädensija", on tärkeä mailan osa. Hyväkuntoinen ja oikean paksuinen grippi antaa herkän tuntuman koko mailaan.
Tyypillisimpiä välineisiin liittyviä virheitä on grippien huollon laiminlyönti. Pesu harjaamalla aika ajoin ja vaihto uusiin parin vuoden välein takaa sen, että tuntuma mailaan säilyy hyvänä. Likainen, kova ja liukas grippi johtaa helposti virheelliseen mailaotteeseen ja herkkyyden katoamiseen lyönnistä.
Grippien paksuutta voidaan vaihdella ja uusiakin mailoja hankittaessa on tarkistettava, että niiden gripit ovat sopivan paksuiset. Liian paksu grippi johtaa käsien ja ranteiden lihasten liialliseen jännittymiseen, mikä vaikeuttaa ranteiden toimintaa lyönnissä. Tämä saattaa aiheuttaa myös slaissia. Liian ohut grippi puolestaan saa kädet ja ranteet toimimaan kenties liiankin herkästi, mikä voi johtaa mailan sulkeutumiseen jo ennen osumaa ja aiheuttaa hukkia. Grippejä saa valmiiksi eri paksuisina, mutta hienosäätöä voi tehdä kiertämällä teippiä varren ympärille gripin alle.
Oikean gripin paksuuden voi tarkistaa ottamalla mailasta lyöntiotteen ylemmällä kädellä. Jos keskisormi nippa nappa ulottuu gripin ympäri peukalon tyven kämmenpäkiään, grippi on sopivan paksuinen.
Perinteisesti gripit valmistettiin nahasta, mutta helppohoitoisemmat kumigripit ovat nykyään vallitsevia. Tarjolla on myös malleja, joihin on märkäpidon parantamiseksi upotettu sekaan punosmateriaalia.
Svingipaino
Svingipaino (swing weight) kertoo, minkälainen painonjakautuma mailassa on. Mitä suurempi svingipaino, sitä enemmän lapa painaa suhteessa varteen ja grippiin. Kahdella samanpainoisella mailalla voi olla siis eri svingipaino.
Varren ominaisuuksien lisäksi svingipaino on tärkeä mailan ominaisuus, mikä pitää sovittaa pelaajan lyöntiin sopivaksi. On myös otettava huomioon, että jos pelaaja vaihtaa mailoihinsa kevyemmät tai raskaammat varret, svingipaino - ja samalla koko lyöntituntuma - muuttuu, minkä vuoksi myös varren jäykkyyttä joudutaan ehkä muuttamaan. Toisaalta jos pelaaja vaihtaa mailoihinsa jäykemmät varret, hän joutuu lisäämään lapoihin hieman painoa esim. lyijyteipin avulla tunteakseen mailanpään samalla tavalla kuin aikaisemmin löysemmillä varsilla. Hänen täytyy käyttää nyt myös hieman enemmän voimaa saadakseen aikaan saman mailanpään nopeuden kuin aikaisemmin.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja muuttujia ovat paitsi mailan ominaisuudet myös svingin ominaisuudet. Pelaaja voi siis muuttaa myös svingiään, jotta se sopisi hänen kädessään olevaan mailaan. Esim. backsvingin pituus ja lyönnin tempo ovat tällaisia svingimuuttujia. Yleensä mailat kannattaa kuitenkin yrittää sovittaa pelaajan luontaiseen svingiin, jos se on oikeaoppinen ja antanut hyviä tuloksia.
Svingipainomerkinnät
Svingipainot ilmaistaan kirjaimen ja numeron yhdistelmillä välillä A0-F9, mutta yleensä kaupan hyllyltä saa mailoja väliltä C6-D2. Usein naiset, juniorit ja kenties senioritkin käyttävät C-svingipainoa ja miehet D-svingipainoa.
Tuntumatasolla oikea varren ominaisuuksien ja svingipainon välinen suhde merkitsee sitä, että svingatessa "tuntee" tietyllä tavalla mailanlavan varren päässä. Liian pieni svingipaino ja on kuin löisi mailalla väärin päin, liian suuri svingipaino ja on kuin löisi lekalla.
Varren jäykkyyden ja svingipainon suhde,
suluissa keskiarvo:
- L/1 C4-D0 (C7)
- F/2 C7-D3 (D0)
- R/3 C9-D5 (D2)
- S/4 D0-D6 (D3)
- XS/5 D2-D8 (D5)
Putterit
Putti on tuloksenteon kannalta pelin olennaisimpia osa-alueita. Putterin tärkein ominaisuus on se, että pelaaja luottaa siihen, sillä putti jos mikä on uskon asia. Markkinoilla onkin mitä mielenkiintoisimman näköisiä mailoja, joista joku on löytänyt luotettavan pallonupottajan vuosikymmeniksi, kun taas toinen on kokeillut kymmeniä erilaisia, eikä vieläkään ole tyytyväinen.
Laajasta putterivalikoimasta voi hahmottaa seuraavanlaisia perusmalleja: -blade, joka on kuin pystysuora litteä rautamaila; mallet, joka on kuin edellinen, mutta lapa on puolipyöreä ylhäältä katsottuna; -centre shafted (ns. bulls eye -malli), jossa varsi kiinnittyy lähemmäs lavan keskiosaa -ja nykyisin yleisin kärki-kantapainoinen malli, jonka painonjakautuma pyrkii helpottamaan putin hallintaa. Viimeksimainituissa varsi on usein lavan osumapinnan etupuolella, mikä tuntuu sopivan useimpien makuun. Nykyisin näkee myös extra-pitkiä, leukaankin asti ylettyviä puttereita. On myös malleja, joiden pohjalevyn alle voi lisätä helposti painoa tarpeen mukaan.
Putterin valintaan ei voi antaa juurikaan muuta neuvoa kuin että pyydä kauppiaalta muutama hyvältä tuntuva putteri testattavaksi ja tee valinta sen mukaan, mikä niistä tuntuu parhaalta. Jos et vielä luota omaan tuntumaasi, katso minkälaisia puttereita kentällä näkyy ja tee valintasi sen mukaan.
Erikoismailat
Ei ole pakko pitäytyä hankkimansa perussetin mailavalikoimassa. Puttereiden lisäksi tiettyjä erikoismailoja myydään yksittäin ja niillä voi täydentää varustustaan omien tarpeiden mukaan. Ja vaikka bägiin saa kerralla ottaa korkeintaan 14 mailaa, pelaaja saa toki omistaa useammankin. Näin hän voi vaihdella settinsä koostumusta esim. pelattavan kentän tai sääolosuhteiden mukaan.
Wedget
Perussettiin kuuluu yleensä kaksi wedgeä: 47-52 asteen pitching wedge, jolla on useimmiten tarkoitus lyödä peliväylältä tai raffista, ja 53-58 asteen bunkkerimaila, joka pohjapullistumansa ansiosta sopii hyvin hiekkalyönteihin. Eteen tulee usein kuitenkin tilanteita, joissa vieläkin korkeammalle nostava, noin 60 asteen ns. lob wedge olisi tarpeen.
Golfin yksi vaikeimmista paikoista on vajaalla svingillä lyöty lähestymislyönti. Tästä syystä ajatteleva pelaaja saattaa joskus jättää par 5 -reiällä toisen lyöntinsä tahallaan lyhyeksi, jotta hän voi tulla griinille täydellä wedgelyönnillä. Usein pallo on kuitenkin tämän etäisyyden sisäpuolella, ja silloin erikoiswedgellä voi vielä lyödä täyden lähestymislyönnin.
Monelle pelaajalle lyhyet pitch-lyönnit esim. bunkkerin yli griinille ovat kauhun paikka. Lob wedge antaa mahdollisuuden ottaa nämäkin lyönnit tavallista rennommin, sillä palloon voi tulla yhä melko jämäkästi - mikä on monelle helpompaa kuin tavallisella wedgellä taiturointi - ja silti pallo laskeutuu korkealta pehmeästi alas.
Lob wedgen lisäksi kannattaa tarkkailla myös muita markkinoilla olevia wedgejä: kenties ne tuntuvat paremmilta kuin alkuperäisen setin peruswedget ja lisäävät näin griininympäryspelin tarkkuutta ja tehokkuutta - tärkeä seikka tuloksenteon kannalta.
Pikkupuut
Metallipuumailojen valikoima ei ole pysynyt perinteisissä 1-4 mailoissa, vaan tarjolla on nykyään ainakin 5-9 -metallipuita. Nämä korkean nostokulman erikoispuumailat on tarkoitettu lähinnä niille pelaajille, joilla on vaikeuksia käyttää pitkiä rautamailoja väylillä ja raffissa. Näillä mailoilla he saavat pallon helpommin ilmaan - ja laskeutumaan pehmeämmin alas, mikä on oiva asia esim. kun ylitetään kaukaa lyöden griinin edessä olevia esteitä. Usein niillä saa myös pallon paremmin ulos raffistakin. Eivätkä niitä käytä pelkästään harrastelijat: moni ammattilainenkin turvautuu niihin, kun pallo pitää yrittää pudottaa griinille kaukaa esteiden yli pehmeästi ja korkealta.
Nyrkkisäännöksi on tarjottu, että jos pelaaja pystyy yhtä hyvään lyöntiin rauta-kakkosella kuin puu-viitosella, hänen kannattaa käyttää edelleen pitkiä rautojaan. Muiden kannattaa harkita pitkien rautamailojen vaihtamista puumailoihin. Ja kuten yllä mainittiin, myös pelimies voi valita pikkupuun, kun hän haluaa lyödä korkean ja pehmeästi laskeutuvan lyönnin.
Lisävalikoimaa
Draiverit ovat kuumaa tavaraa golf shopin hyllyillä. Kukapa ei olisi tyytymätön omiin draiveihinsa ja toivoisi käänteen parempaan käyvän mailakaupan kautta. Kauemmin pelanneilla saattaa olla sen verran vanha ja rapistunut puudraiveri, että vaihto moderniin malliin voi aiheuttaakin käänteen parempaan. Kenties myös draiverin nostokulma vaatii tarkistusta: tässä liikutaan skaalalla 6-13 astetta.
Putterin tavoin draiverillakin on kumma tapa käyttäytyä oikukkaasti: eilen meni vielä hyvin, mutta tänään ei mistään tule mitään. Vaihto toiseen mailaan saattaa tällöin olla hyvä lääke aivan psykologisestikin ja rauhoittaa tilanteen. Monien ammattipelaajien kaapeista voi löytää montakin draiveria ja putteria, joita he tuntemustensa mukaan vaihtelevat.
Jos draiveri kädessä tiille astuminen kauhistuttaa, oloa voi helpottaa käyttämällä sen sijaan puu-kakkosta, jolla moni harrastajatason pelaaja saa itse asiassa pallolle pidemmän lentokaaren kuin draiverilla. Jos lavan painopiste on vielä alhaalla, käy puu-kakkonen usein myös väyläpuumailaksi silloin, kun pallo makaa hyvin nurmella.
Rauta-ykkönen on vaikean mailan maineessa. Kannattaisi itse käydä kokeilemassa, onko näin. Maila soveltuu nimittäin avauslyönteihin varsinkin monilla suomalaisilla "metsäkentillä", joilla puumaila-avaus pyrkii usein sanamukaisesti suuuntautumaan kohti metsää, mikä usein merkitsee pallon hukkumista tai ainakin hyvin vaikeaa jatkopaikkaa. Aivan aloittelijan käteen mailaa ei voi antaa, mutta muut saavat sillä pallon ainakin tiiltä matkaan. Ja vaikka mailan nostokulma on pieni, minkä luulisi lisäävän sivukierrevaaraa, useimmat pelaajat eivät saa tähän mailaan niin suurta vauhtia, että syntyisi paljoakaan slaissia tai hukkia. Näin ollen rauta-ykkösellä hieman epäonnistunutkin lyönti kulkee melko suoraan. Moderni rauta-ykkönen käy usein etenemismailaksi väylänurmeltakin, kun halutaan matala ja alastulon jälkeen rullaava lyönti.
Mailojen huolto
Grippien pesu aika ajoin ja vaihto uusiin parin vuoden välein on kenties tärkein yksittäinen toimenpide. Muuten käsistä irtoava rasva ja lika liukastuttavat ja lopulta kovettavat gripin, mikä pikku hiljaa johtaa vääränlaiseen, liian puristavaan otteeseen gripistä ja tuntuman katoamiseen koko lyönnistä. Pesuaineena voi käyttää vaikkapa tiskiainetta ja harjalla saa lian hyvin irtoamaan. Jos gripit eivät ole aivan loppuun kuluneet, pelkkä pesu tekee niistä huomattavasti pehmeämmät ja tarttuvammat. Jos pesu ei enää auta, voi kumigrippejä vielä hioa hiekkapaperilla parempaan kuntoon. Uusien grippien vaihto tulee kuitenkin ennen pitkää eteen. Jos ei itse halua askarrella mailojensa kanssa, vaihdon voi tilata kentän pro'lta tai asiantuntevasta golfliikkeestä.
Kierroksella kannattaa pitää mukana pyyhettä, jolla mailojen lapaan tarttuneen kuran voi heti pyyhkiä pois. Se ei usein kuitenkaan riitä, vaan pesu vedellä ja harjalla on tarpeen, ettei lavan uriin pääse kuivumaan multaa tai savea. Pyyhkeen puhtaampaa päätä taas tarvitaan sateella grippien kuivaamiseen, jotta ote säilyisi sopivan tiukkana ilman liiallista puristamista.
Varsinkin metallivarret ovat vaarassa ruostua sisältä käsin, jos niihin pääsee gripin yläpäässä usein olevasta reiästä vettä. Siksi mailoja ei saisi jättää esim. auton takaluukkuun sateisen kierroksen jälkeen, vaan ne pitäisi kuivattaa kuivaushuoneessa tai muuten kuivassa, lämpimässä tilassa.
Vesi on ongelma myös puulapaisille puumailoille, joita ei pitäisi märkinä jättää mailahupun sisään hautumaan. Lavat saattavat tällöin imeä kosteutta sisäänsä ja jopa turvota, mikä turmelee pian niiden pintakäsittelyn. Metallipuut ovat tästäkin syystä suositeltavia Suomen kosteassa kesässä ja syksyssä.
Lisäksi tarkkailutoimiin taottujen lapojen osalta kuuluu niiden loft- ja lie-kulmien tarkastaminen silloin tällöin. Pehmeä taottu teräs nimittäin antaa pikku hiljaa periksi ja tehtaalta lähdön jälkeen kulmat saattavat vähitellen muuttua. Myös valettujen teräsmailojen kulmia voidaan jonkin verran säätää jälkikäteen.
